Mökillä muuten oli vuosikymmeniä käytössä porakaivo, josta tuli tyypillistä saariston porakaivovettä, jonka kloridipitoisuus oli korkea ja kasvoi aina loppukesästä pohjaveden ehtyessä niin, että vesi ei kelvannut juomavedeksi ja oli huonoa muuhunkin talouskäyttöön. Tuolla oli useita varaajia vuosien varrella, kuparinen, myöhemmin pari rosterista ja pari emalivaraajaa. Kuparisessa ei koskaan ollut ongelmia (paitsi kierreliitosten tiivistyksissä), vaikka se oli aluksi lähes pari vuosikymmentä jopa meriveteen liitettynä (korvattiin sittemmin rosterivaraajalla liian pienitilavuuksisena).
Tuo vuosikymmenien käyttö runsaskloridisessa vedessä ei jättänyt juuri jälkeäkään rosterivaraajiin, kun vuosia sitten siirryttiin kunnalliseen veteen (vaikkakin pohjille oli vedessä muodostunut huomattava sakka kuumennuksen seurauksena kyseisestä vedestä). Sen sijaan emalivaraajat olivat aivan surkeassa kunnossa, ruostuneita ja sakkaa täynnä, vaikka anodeja oli tarkastettu ja vaihdettu. Yksi emalinen on vieläkin silti käytössä (tähän on vaihdettu myös läpahisostunut vastus aikoinaan), kun kunnallisessa vedessä se tuntuu vielä kestävän (odotusten vastaisesti vuosikausia). Tuo oli porakaivoveden aikana jo siinä kunnossa, että sitä ei meinannut saada edes tyhjennetyksi syksyisin, kun anodin, ruostuvan säiliön ja itse veden mineraalien muodostama pohjalla lilluva sakka tukki tyhjennysputkea.
Oma kokemus siis on, että ainakaan korkea kloridipitoisuus ei sinällään ole syy valita emalivaraajaa, vaan monimutkaisempi kemikaalikoostumus ratkaisee. Käytännön kokemus eri vaihtoehtojen kestävyydestä paikallisissa vesiolosuhteissa on keskeisin kriteeri valinnalle, kun tarkkaa tietoa paikallisen veden kemiasta tai kemian vaikutuksesta kestävyyteen ei useinkaan vaikuta olevan saatavilla.